Hän on täällä

Viikko sitten maanantaina aamupäivällä meidän elämämme muuttui, kun rakas poikamme tupsahti maailmaan. Poika oli tietenkin täydellinen meidän silmissämme ja se ei todellakaan ole kaunistelua, kuinka heti kokee ehdotonta rakkautta pientä ihmettä kohtaan. LA olisi ollut 6.8., mutta poika päätti ottaa äidistä mallia ja olla aina hyvissä ajoin kaikkialla. Elokuinen muuttui siis heinäkuiseksi, leijona muuttui ravuksi.

Alle ajattelin kertoa synnytyksen niin kuin sen muistan. En rupea tarkkoja kellonaikoja kaivelemaan mieleni sopukoista tai synnytyskertomukselta, mutta pääpiirteittäin synnytyksen kulun löytää kuvan jälkeen. Kannattaa siis lopettaa lukeminen tähän, jos synnytyskertomukset ja hiemankaan ällöttävät jutut eivät kiinnosta.

Olimme olleet illalla mustikoita poimimassa ja, kun olin niitä pari tuntia perannut terassilla ja lähdin liikkeelle niin ihmettelin, että onpas vaikea kävellä. Tässä vaiheessa kello oli puoli kymmenen. Klo 22 minulla alkoi tulemaan napakoita supistuksia ja niukasti veristä vuotoa. Sanoin miehelle, että hänenkin on parempi tulla nukkumaan, jos yöllä tuleekin lähtö. Minä olin jo ihan valmis nukkumaan, koska olin herännyt klo 6 ja touhunnut koko päivän. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään supistuksien takia ja nousin ylös. Menin suoraan kuumaan suihkuun, mikä tuntui hetkellisesti auttavan supistuksiin. Suihkun jälkeen supistukset kuitenkin vain jatkuivat ja kipeytyivät. Aloin kellottamaan supistuksia ja järkytyin, kun niitä tuli 3-5 minuutin välein. Klo 00:00 soitin TAYS:n päivystykseen, jossa tuntui olevan hoitaja huoleton. Hän sanoi, että tule sitten, kun et enää siedä olemaan kotona ja kaikki oli hänen mielestään hyvin.

Kävin tässä vaiheessa herättämässä mieheni, koska oloni alkoi olemaan jo aika tukala. Istuskelin jumppapallolla ja mies lämmitti minulle kauratyynyn alaselälle. Lämpö ja pallo tuntuivat ihan hyviltä, mutta oloni ei yhtään parantunut vaan supistukset selvästi vain voimistuivat.

TAYS:n päätimme lähteä lopulta noin puoli kahden aikaan ja tiesin jo, että minä en kotiin enää tule kärvistelemään. Mies oli kuulemma vielä automatkalla siinä luulossa, että tulemme vielä kotiin yöllä. Automatka TAYS:n kestää meiltä noin puoli tuntia, mutta tämä puoli tuntiakin tuntui järkyttävän pitkältä kipeiden supistuksien takia. Mies yritti pari kertaa kysellä jotain supistuksien aikana ja tiuskaisinkin jossain vaiheessa, ettei puhu minulle supistuksen aikana. Onneksi olimme keskustelleet asiasta hyvissä ajoin, että synnytyskivuissa saattaa päästä sammakoita suusta, joten tästä ei sen suurempaa perheriitaa saatu aikaiseksi.

Pääsimme synnytysosastolle, jossa ensin kätilö otti tietojani ylös koneelle, teki sisätutkimuksen ja pääsin hetkeksi käyrälle. Supistuksia tuli edelleen säännöllisesti ja muistan, kuinka mielessäni mietin, ettei tässä ole mitään järkeä, kun en meinannut pystyä puhumaan ja kätilö kyselee lääkityksiä yms. muita perusasioita, jotka eivät voineet minua sillä hetkellä vähempää kiinnostaa. Lopulta pääsimme synnytyssaliin, jonka numero oli muistaakseni 3.

Synnytyssalissa vaihdoin sairaalakamat päälle ja pääsimme mieheni kanssa vähän rentoutumaan, mitä nyt supistuksiltani pystyin. Aika meni yllättävän nopeasti, vaikka vain makoilin sängyssä.

Kätilö tuli jossain vaiheessa neuvomaan kuinka käytän ilokaasua ja kysymään muutenkin mitä kivunlievitysvaihtoehtoja olen halukas kokeilemaan. Ainut mistä kieltäydyin, oli Aqua-rakkulat – muita saisi kokeilla, jos vain on mahdollisuus. Ilokaasun maski oli alkuun todella ahdistava ja sanoinkin ensin, ettei tämä ole minun juttuni. Jonkun ajan kuluttua oli tulossa uusi supistus, kun kätilö laittoi minulle maskin uudelleen ja neuvoi hengittämään syvään nenän kautta ja suun kautta ulos. Kun sain otettua ilokaasua oikein ja kivultani en ehtinyt maskia ajattelemaan niin ilokaasu oli aivan ihanaa! Käytinkin sitä sitten koko synnytyksen ajan.

Joskus aamusella minulle laitettiin ensimmäinen annos epiduraalia, mikä olikin aivan ihana lääke! Se vei suurimmat supistuskivut pois eikä hetkeen tarvinnut ilokaasuakaan käyttää. Taisin myös pystyä tässä vaiheessa nousemaan sängystä ja käymään vielä vessassa.

Kalvot myös puhkaistiin jossain vaiheessa, mikä oli sinänsä epämiellyttävää, kun tuntui siltä, että virtsaisit vähän väliä housuihin.

Epiduraalin ilo kuitenkin loppui aikanaan ja yövuorokin oli vaihtunut aamuvuoroon. Minulla oli onni, että molemmat kätilöt olivat todella hyviä tyyppejä, varsinkin aamuvuoron kätilö oli huippu. Hän teki vuoronsa alussa sisätutkimuksen ja asiat olivat edenneet todella hyvin. Kätilö ilmoittikin, että lapsi syntyy ennen kuin hän lähtee kotiin, eli ennen klo 15.  Jossain vaiheessa supistukset olivat taas niin kovia, että soitimme kätilön paikalle ja pyysimme toisen annoksen epiduraalia. Harmikseni se ei tepsinyt, mutta tsemppasin supistuksista miehen ja ilokaasun voimalla.

En muista missä vaiheessa minulle kokeiltiin vielä kolmatta annosta epiduraalia, mutta sekään ei enää vaikuttanut. Paikalle kutsuttiin lääkäri, joka laittoi minulle kohdunkaulan puudutteet. Olin niin kivuissani tässä vaiheessa, etten ymmärtänyt mitään mitä kätilö ja lääkäri puhuivat. Sen olin kuitenkin tajunnut kuka lääkäri alapäässä ronkki ja sanoin miehelleni, kun lääkäri poistui paikalta, että ”tuo oli se lääkäri, joka sanoi, että pitäisi nyt katsoa hieman painon perään, ettei tule enempää kiloja loppuraskauden aikana”. Kyllä, näinkin olennaisiin asioihin voi keskittyä kesken synnytyksen.

Lääkäri ja kätilö olivat keskustelleet puudutuspiikkejä laittaessa, että olen ihan loppusuoralla ja piikkien laiton jälkeen ponnistusvaihe alkoikin rytinällä. Tätä vaihetta olin jännittänyt eniten, mutta kätilöni antoi selvät ohjeet ja käskytti minua hyvällä tavalla supistuksen läpi ja supisten välissä kehui ja tsemppasi. Olin niin kiitollinen tästä, koska jos olisin saanut jonkun lässyttävän kätilön niin olisin varmaan heittänyt hanskat tiskiin jossain vaiheessa ponnistusvaihetta.

Ponnistusvaihe tuntui ikuisuudelta ja täytyy sanoa, että se oli 27 minuuttia suoraa helvetistä. Lopulta poika syntyi klo 10:17 ja ikävät tuntemukset katosivat heti. Poika oli onneksi isompi kuin edellisviikolla tehdyssä painoarviossa – 3410g ja 50,5cm.

 

(Vasemmalla: epiduraalin laiton jälkeen. 25h valvottu, mutta epiduraali antoi kummasti virtaa. Oikealla: meidän täydellinen poikamme.)

Itkuhan siinä pääsi, kun pojan sai syliinsä. Kaikki se kiitollisuus purkautui ja myös se helpotus, kun pääsin eroon ponnistusvaiheen kivuista. Kokemuksena synnytykseni oli kuitenkin hyvä ja voisin tehdä sen joskus uudestaankin. Kokemus ei varmasti olisi ollut tämmöinen, jos mieheni ei olisi päässyt paikalle eikä minulle olisi osunut niin hyviä kätilöitä.

Nyt olemme viikon verran totutelleet vauva-arkeen ja kaikki ne supistuskivut ja ponnistusvaihe olivat tämän arvoisia – poikamme on parasta, mitä meille on tapahtunut enkä vaihtaisi tätä vauva-arkea mihinkään! Nyt on ihana olla vauvakuplassa – tätä me niin hartaasti odotimme.